Lapsiperheköyhyys perheellistymishaaveiden esteenä

Hyvää vappuaattoa! Huomenna vietämme työväen juhlaa, jonka teemana Turussa on lapsiperheet. Ennen huomisen iloa ja riemua haluan kuitenkin kääntää huomion hetkeksi synkempiin aiheisiin: lapsiperheköyhyyteen.

Nykyhallituksen politiikka pudottaa 31 000 uutta lasta köyhyyteen. Tällä hetkellä pienituloisissa perheissä elää 137 000 lasta. Luvut ovat huolestuttavia. Suomen väkiluvusta noin kuudesosa, melkein miljoona, on lapsia. Joka kuudes heistä tulee kokemaan köyhyyttä. 

Viime viikolla saimme tietää, että sote-järjestöiltä leikataan lisää. Tällä hetkellä STEA-avustuksista noin 80 prosenttia menee suoraan ihmisten auttamiseen: kohtaamiseen, vertaistukeen ja neuvontaan. Loput käytetään toiminnan pyörittämiseen: organisointiin, koordinointiin ja hallinnointiin. Järjestöt auttavat lapsiperheitä monin tavoin: lisätään hyvinvointia, tuetaan vanhemmuutta, vähennetään yksinäisyyttä, vahvistetaan osallisuutta, lisätään sukupolvien välistä kohtaamista ja parannetaan lukuinnostusta. Näiden järjestöjen toimintaan osallistuu yli 30 tuhatta vapaaehtoista, jotka toimivat mm. perhekummeina, varamummeina, perhekahviloissa, vertaisryhmissä, päivystäjinä ja lukumummeina sekä -vaareina. 

Olen itse toiminut tukihenkilönä Mannerheimin Lastensuojeluliitossa. Tukihenkilö toimii tukena 6-17 -vuotiaalle lapselle esimerkiksi niissä tilanteissa, kun lapsi kokee yksinäisyyttä tai arjen haasteita. Tukihenkilötoiminta perustuu vapaaehtoisuuteen ja sen kautta lapsi saa elämäänsä luotettavan aikuisen, jolle kertoa arjestaan ja mieltään painavista asioista. Tukihenkilöä tavataan muutaman kerran kuussa ja tapaamisissa voidaan esimerkiksi tutustua erilaisiin harrastuksiin, pelata pelejä tai vierailla uusissa paikoissa. Lapselle tukihenkilö saattaa olla ainut luotettava aikuinen lähipiirissä. Tukihenkilö tuo lapsen elämään ennustettavuutta, osallisuuden tunnetta ja uusia, kivoja kokemuksia. Lapset ovat syyttömiä omaan tilanteeseensa, ja siksi olenkin kokenut tukihenkilönä toimimisen erittäin merkitykselliseksi itselleni.

Kokonaiskuvaan palatakseni: sote-järjestöjen avustuksista leikataan tällä hallituskaudella puolet pois. Kun valtaosa avustuksista käytetään jo nyt suoraan ihmisten auttamiseen, vähenee sen määrä pakostakin jatkossa. Tämä tarkoittaa, että juuri yllä kuvatunlaiset kohtaamiset vähenevät. Samalla sosiaalihuoltolakia muutetaan, hyvinvointialueiden rahoitusta leikataan ja asiakasmaksuja korotetaan. Avun saaminen vaikeutuu.

Turun Vasemmistoliitto julkaisi tiistaina kannanoton lapsiperheköyhyyden kitkemiseksi. Kannanotto listaa seitsemän konkreettista tekoa, joilla lapsiperheiden asemaa parannetaan. Työttömyysturvan lapsikorotus on palautettava, meidän on tarjottava maksuttomia harrastuksia lapsille sekä luotava köyhyydenvastainen ohjelma, jossa lapset ovat etusijalla ja jota seurataan systemaattisesti. 

Eilen työelämä- ja tasa-arvovaliokunta sai valmiiksi mietintönsä määräaikaisten työsuhteiden helpottamiseksi. Muutos osuu etenkin nuoriin ja naisiin lisäten raskaussyrjinnän riskiä sekä uhaten perheellistymishaaveita. Lähes viidennes naispalkansaajista työskentelee määräaikaisessa työsuhteessa. Naiset tekevät myös enemmän määräaikaista työtä kuin miehet - eivätkä läheskään aina omasta halustaan. Tilastokeskuksen mukaan määräaikaisen työn tekijöistä jopa 64% haluaisi pysyvän työn. Viime vuonna toistaiseksi voimassa olevien työsuhteiden määrä nousi kuitenkin vain miehillä. 

Suunta on huolestuttava. 

Samaan aikaan kun Suomeen kaivattaisiin enemmän lapsia, joutuu moni sysäämään perhehaaveensa syrjään epävarman taloustilanteen vallatessa yhä enemmän tilaa. Yllä kuvatut muutokset eivät myöskään paranna tilannetta, vaan vievät sitä entistä huonompaan suuntaan. Siinä missä määräaikaisuudet hankaloittavat perhehaaveita, myös työttömyys on yksi merkittävä syy lapsiperheiden köyhyyteen - työttömyysturvan lapsikorotuksen poisto on tästä vain yksi esimerkki. 

Tosiasia on, että jos haluamme Suomeen enemmän lapsia, täytyy meidän tehdä myös tekoja perheen perustamisen helpottamiseksi. Perheen perustaminen vaatii paljon ihan rahallisestikin. Karkeasti arvioituna lapsen kasvattaminen maksaa noin 6 300 euroa vuodessa - vauvan viedessä vielä enemmän rahaa. Tämä ei ole mikään pikkusumma. Kun tähän lisätään epävarma työllisyystilanne, moni jääkin vain odottamaan parempaa hetkeä omille perheellisyyshaaveilleen. Sitten kun on vakityö, sitten kun on oma asunto, sitten kun voi luottaa siihen, että ei jää yksin ilman apua.

Onneksi meidän ei tarvitse jäädä odottamaan, vaan asioita voi muuttaa. Vuoden päästä käydään eduskuntavaalit, joissa teemme muutoksen. Nykyiset ja tulevat lapsemme ansaitsevat meiltä parempaa.

Huomenna vietämme työväen juhlaa, jonka teemana Turussa on lapsiperheet. Turun Vasemmisto kutsuu kaikki klo 12 Suurtorilta lähtevään vappukulkueeseen näyttämään tukensa lapsiperheille. Lisätiedot Turun Vasemmistoliiton sivuilta.

Arkadia 2027 -koulutusohjelman aloitustilaisuus

Hain loppuvuodesta mukaan Arkadia 2027 -koulutusohjelmaan, joka kokoaa yhteen tulevaisuuden politiikan vaikuttajia ja yrityksiä. Jo kahdeksatta kertaa järjestettävään ohjelmaan osallistuu noin 200 yhteiskunnallisesti aktiivista henkilöä. Ihmisiä, joita yhdistää halu vaikuttaa yhteisiin asioihin ja siihen, millaista Suomea rakennamme tulevaisuudessa. 

Arkadia tarjoaa osallistujille tietoa suomalaisen yhteiskunnan kannalta merkittävistä teemoista, päättäjien poliittisesta ja taloudellisesta toimintaympäristöstä sekä eri toimialojen tulevaisuuden näkymistä. Ohjelman suuntana on myös tuleviin eduskuntavaaleihin valmistautuminen. Omalla kohdallani tavoite on selvä: haluan kansanedustajaksi.

Eilen oli ohjelman ensimmäinen tilaisuus! Mulla ei ollut sen kummempia odotuksia illan suhteen, joten olin todella iloinen ja inspiroitunut kaikesta siitä, mitä tapahtui. 

Mikko Dufva kertoi Sitran Megatrendit 2026-raportista ja muistutti siitä, että elämme samanaikaisesti ajatteluvelan, demokratiavelan ja teknologiavelan aikaa. Tekoäly voi helpottaa arkea, mutta se ei vapauta meitä vastuusta ajatella itse. Algoritmi ei kanna vastuuta, ihmiset kantavat. Ratkaisuja ei voi tehdä siiloissa, vaan kokonaiskuvaa katsoen. Tarvitsemme uudenlaista yhteiskuntasopimusta ja tulevaisuususkoa, joka kestää eriytymisen, epävarmuuden ja muutoksen. Elämme uutta aikaa, joten nyt jos koskaan on aika kääriä hihat ja ryhtyä hommiin.

Annika Saarikko puhui politiikasta tavalla, joka teki vaikutuksen. Vallasta, joka on vain lainassa. Arvoista kompassina. Kompromisseista, empatiasta ja pettymyksistä. Rohkeudesta toimia sumuisessa maailmassa. Ja siitä, ettei kukaan tee politiikkaa yksin. Demokratian kaunein ydin on ihmisissä, jotka tekevät työtä yhteisen hyvän eteen. Politiikka ei lähde ihmisestä koskaan, vaikka ihminen politiikasta joskus lähtisikin.

Tilaisuuden juonsi aivan upea Anna Perho, jonka mukaan tästä joukosta nousee ne seuraavat vaikuttajatähdet. Perho haastoi pohtimaan, mitä vaikuttaminen oikeasti on: kohderyhmän ymmärtämistä, kuuntelemista, empatiaa ja kykyä herättää ajatuksia. Käytiin myös lyhyesti läpi DISC-persoonallisuustyyppejä, joista itse tunnistan piirteitä erityisesti kahdesta viimeisestä: S (vakaa) ja C (analyyttinen).

Erityisen arvokasta oli myös tutustuminen muuhun Arkadia-porukkaan. Mukana on eri puolueita, erilaisia taustoja ja jaettu halu rakentaa parempaa huomista. Kuten Perho totesi: "Tää saattaa olla niitä viimeisiä hetkiä kun te eri puolueita edustavat tyypit ootte kavereita keskenänne". Juuri siksi tämä vuoropuhelu on niin tärkeää.

Lämmin kiitos myös ohjelman yhteistyökumppaneille: Fortum, Helen, Rauma Marine Constructions, Kiinteistöliitto, Talotekniikkaliitto ja UPM. Yhteiskunnallinen keskustelu tarvitsee mukaan myös elinkeinoelämän näkökulman. Kiitos myös mukana olleille tovereille!

Vuoden kestävä Arkadia 2027 -ohjelma on vasta alussa, enkä malta odottaa seuraavia tapaamisia! Tulevaisuutta ei vain ennusteta, se tehdään yhdessä.

Puhe Turun yliopisto Savo-Karjalaisen Osakunnan 100. vuosijuhlissa

Arvoisa inspehtori, hyvät kutsuvieraat, rakkaat osakuntalaiset ja muu juhlaväki

Tänään me juhlimme osakuntaa - tätä yhteisöä, joka on muodostunut sadan vuoden aikana. Me juhlimme menneitä sukupolvia, nykyisiä osakuntalaisia ja tulevia jäseniä, jotka vielä joskus löytävät tiensä osakunnille. Me juhlimme niitä tuhansia iloja ja suruja, rapukouluvitsejä ja kevätkokousdokumentteja, jotka yhdessä rakentavat tätä satavuotista tarinaa.

Sata vuotta on pitkä aika. Se on 1 200 kuukautta, 4 800 viikkoa tai 36 500 päivää, tälleen humanistin matikalla. Sen aikana maailmassa ja osakunnassa on ehtinyt tapahtua monenlaista. On pidetty lukemattomia jatkoja, suunniteltu tapahtumia ja pelattu kyykkää. Jossain vaiheessa on ylläpidetty ravintolaakin. Mutta mä en oo puhumassa teille osakunnan historiasta. Mä puhun siitä, mikä osakunnan merkitys on, niin itselleni kuin osakuntayhteisölle sekä siitä mitä osakunta vois olla tulevaisuudessa.

Kuulin itse ensimmäisen kerran osakunnasta vuonna 2018 ystäväni järjestämässä juhannusjuhlassa TYYn saunalla. Tuolloin vielä Porissa asuvalle osakunta näyttäytyi - ja myös oli - vain etäinen opiskelijajärjestö, joka myös unohtui nopeasti. Seuraavana vuonna muutin kuitenkin takaisin Turkuun ja vietin fuksiviikolla joka päivä aikaa osakunnalla.

En tiennyt aluksi paljoakaan järjestön historiasta tai perinteistä. Inspehtori, beaani, dokaani ja kyykkä olivat kaikki termejä, joista en ollut kuullutkaan aikaisemmin. Muistan, kuinka minua jännitti tulla ensimmäistä kertaa osakunnille (toki, mikä nyt minua ei jännittäisi). Ennen kuin astuin ovista sisään tunsin olevani vähän ulkopuolinen, eksynyt. Mietin, tunnenko täältä ketään, mitä tästä oikein tulee. Ensimmäiset päivät toivat mukanaan paljon: helpotusta, yhteisiä nauruja, keskusteluja, tunteen siitä, että kuulun joukkoon. Vähän niin kuin olisi tullut kotiin, jonka olemassaoloa ei tiennyt kaivanneensa.

Turkuun muuton myötä vannoin itselleni, etten enää lähde minkään opiskelijajärjestön hallitukseen, vaan keskityn opintoihini ja valmistumiseen. Mutta sitten tapahtui monenlaista. Pandemia sekoitti kaiken ja muutaman vuoden pyristelyn jälkeen, en ollut edennyt opinnoissani ollenkaan. Lähdin mukaan osakunnan hallitukseen.

Vähitellen, ennen kuin huomasinkaan, tämä järjestö oli juurtunut osaksi arkeani. Tunsin kiitollisuutta siitä, että kaiken myllerryksen keskellä oli paikka johon palata, paikka joka pysyi samanlaisena, paikka, johon minä kuuluin. Tunsin myös kiitollisuutta, ja ehkä vähän pelon- ja ihmetyksensekaista kunnioitusta siitä, että järjestö oli kaikkien näiden vuosien jälkeen yhä olemassa.

Kun osakuntamme perustettiin, maailma oli erilainen. Moni asia oli toisin, niin opiskelu, arki kuin yhteiskuntakin. Moni asia onkin tässä vuosien saatossa muuttunut. Osakuntakin on kasvanut, muuttunut ja muuttanut. Mutta jotkin asiat ovat sellaisia etteivät ne tule koskaan muuttumaan. Opiskelijat tarvitsevat edelleen paikan, johon kuulua. He tarvitsevat yhteisön, jossa saa olla juuri sellainen kuin on. Yhteisön, jossa voi kasvaa, kokeilla, epäonnistua ja nousta taas uudelleen jaloilleen - yhdessä muiden kanssa.

Osakunta on ollut monelle meistä se paikka. Ei vain järjestö, vaan jotain enemmän. Se on ollut yhteisö, joka yhdistää ihmisiä, jotka eivät muuten koskaan tapaisi toisiaan. Se on yhteisö, joka herättää monenlaisia tunteita. Kiireen tuntua muutamaa minuuttia ennen proffan pilkkua. Turhautumista siitä, että kukkoruno on taas unohtunut skoimistolle. Väsymyksensekaista iloa, kun aamukuudelta lauletaan Jaakko Kultaa Ylioppilastalojen pihassa. Osakunta on niitä iltoja, jolloin on juhlittu aamuun saakka, vannottu ettei koskaan enää, ja tehty sama seuraavalla viikolla uudestaan. Se on niitä kerhoja, jotka ovat kokoontuneet säännöllisen epäsäännöllisesti, erinäisten teemojen ympärillä, aina uudestaan ja uudestaan. Osakunta on toiminut meille turvasatamana, yhteisönä ja kotina.

Tämä juhla onkin hyvä hetki pysähtyä miettimään osakuntaa ja sen merkitystä itselle.

Hetki katsoa taaksepäin ja nähdä, miten pitkälle olemme tulleet.

Ja myös hetki katsoa eteenpäin ja miettiä, millainen järjestö haluamme olla seuraavat sata vuotta? Mitkä arvot viemme mukanamme tulevaisuuteen?

Uskon vahvasti siihen, että tärkeintä ei ole se, kuinka monta tapahtumaa järjestämme vuodessa tai kuinka tehokas toimintasuunnitelmamme on (vaikka nekin ovat tärkeitä asioita). Uskon että tärkeintä on se, millaista tilaa rakennamme toisillemme. Olemmeko yhteisö, joka toivottaa ihan kaikki tervetulleeksi? Joka kuuntelee, tukee ja inspiroi?

Tulevaisuuden järjestö tarvitsee rohkeutta. Rohkeutta muuttua ympäröivän maailman mukana, rohkeutta tarjota tiloja yhteisöllisyyden syntymiselle, rohkeutta pitää kiinni siitä, mikä on meille tärkeintä. Tämä rohkeus elää jokapäiväisissä teoissa. Se elää tarinoissa, perinteissä ja kohtaamisissa. Se elää seinissä, tavaroissa ja vaakunoissa, mutta ennen kaikkea, se elää meissä.

Haluan kiittää jokaista, joka on ollut osa tätä tarinaa. Kiitos heille, jotka uskoivat järjestöön ja sen merkitykseen vaikeinakin aikoina. Kiitos kaikille toimijoille, jotka ovat puskeneet osakuntaa eteenpäin vuosikymmen toisensa jälkeen, välillä vastatuulessa, välillä intoa puhkuen. Ja kiitos teille, jotka olette tänään täällä.

Erityinen kiitos kuuluu myös heille, jotka ovat mahdollistaneet tämän juhlan toteutumisen. Minkä tahansa juhlien järjestäminen on valtava ponnistus, mutta erityisesti näin suurien kekkereiden järjestäminen vaatii paljon. Niin kokouksia, suunnittelua kuin tekojakin. Juuri tällaisten iltojen ansiosta syntyy niitä hetkiä, jotka jäävät mieleen loppuelämäksi.

Lopuksi haluan sanoa tämän: sata vuotta on pitkä aika, mutta tämä ei suinkaan ole päätepiste. Tämä on välietappi. Tänään, me emme juhli vain historiaa - me juhlimme myös tulevaisuutta. Me juhlimme mahdollisuutta rakentaa tästä yhteisöstä vieläkin parempi, avoimempi, hauskempi ja rohkeampi. Me juhlimme sitä, että meillä on toisemme.

 

Nostakaamme siis malja järjestöllemme - sen menneille vuosikymmenille, tälle juhlalle ja kaikelle sille, mikä on vielä edessä. SKOL!