Arvoisa inspehtori, hyvät kutsuvieraat, rakkaat osakuntalaiset ja muu juhlaväki
Tänään me juhlimme osakuntaa - tätä yhteisöä, joka on muodostunut sadan vuoden aikana. Me juhlimme menneitä sukupolvia, nykyisiä osakuntalaisia ja tulevia jäseniä, jotka vielä joskus löytävät tiensä osakunnille. Me juhlimme niitä tuhansia iloja ja suruja, rapukouluvitsejä ja kevätkokousdokumentteja, jotka yhdessä rakentavat tätä satavuotista tarinaa.
Sata vuotta on pitkä aika. Se on 1 200 kuukautta, 4 800 viikkoa tai 36 500 päivää, tälleen humanistin matikalla. Sen aikana maailmassa ja osakunnassa on ehtinyt tapahtua monenlaista. On pidetty lukemattomia jatkoja, suunniteltu tapahtumia ja pelattu kyykkää. Jossain vaiheessa on ylläpidetty ravintolaakin. Mutta mä en oo puhumassa teille osakunnan historiasta. Mä puhun siitä, mikä osakunnan merkitys on, niin itselleni kuin osakuntayhteisölle sekä siitä mitä osakunta vois olla tulevaisuudessa.
Kuulin itse ensimmäisen kerran osakunnasta vuonna 2018 ystäväni järjestämässä juhannusjuhlassa TYYn saunalla. Tuolloin vielä Porissa asuvalle osakunta näyttäytyi - ja myös oli - vain etäinen opiskelijajärjestö, joka myös unohtui nopeasti. Seuraavana vuonna muutin kuitenkin takaisin Turkuun ja vietin fuksiviikolla joka päivä aikaa osakunnalla.
En tiennyt aluksi paljoakaan järjestön historiasta tai perinteistä. Inspehtori, beaani, dokaani ja kyykkä olivat kaikki termejä, joista en ollut kuullutkaan aikaisemmin. Muistan, kuinka minua jännitti tulla ensimmäistä kertaa osakunnille (toki, mikä nyt minua ei jännittäisi). Ennen kuin astuin ovista sisään tunsin olevani vähän ulkopuolinen, eksynyt. Mietin, tunnenko täältä ketään, mitä tästä oikein tulee. Ensimmäiset päivät toivat mukanaan paljon: helpotusta, yhteisiä nauruja, keskusteluja, tunteen siitä, että kuulun joukkoon. Vähän niin kuin olisi tullut kotiin, jonka olemassaoloa ei tiennyt kaivanneensa.
Turkuun muuton myötä vannoin itselleni, etten enää lähde minkään opiskelijajärjestön hallitukseen, vaan keskityn opintoihini ja valmistumiseen. Mutta sitten tapahtui monenlaista. Pandemia sekoitti kaiken ja muutaman vuoden pyristelyn jälkeen, en ollut edennyt opinnoissani ollenkaan. Lähdin mukaan osakunnan hallitukseen.
Vähitellen, ennen kuin huomasinkaan, tämä järjestö oli juurtunut osaksi arkeani. Tunsin kiitollisuutta siitä, että kaiken myllerryksen keskellä oli paikka johon palata, paikka joka pysyi samanlaisena, paikka, johon minä kuuluin. Tunsin myös kiitollisuutta, ja ehkä vähän pelon- ja ihmetyksensekaista kunnioitusta siitä, että järjestö oli kaikkien näiden vuosien jälkeen yhä olemassa.
Kun osakuntamme perustettiin, maailma oli erilainen. Moni asia oli toisin, niin opiskelu, arki kuin yhteiskuntakin. Moni asia onkin tässä vuosien saatossa muuttunut. Osakuntakin on kasvanut, muuttunut ja muuttanut. Mutta jotkin asiat ovat sellaisia etteivät ne tule koskaan muuttumaan. Opiskelijat tarvitsevat edelleen paikan, johon kuulua. He tarvitsevat yhteisön, jossa saa olla juuri sellainen kuin on. Yhteisön, jossa voi kasvaa, kokeilla, epäonnistua ja nousta taas uudelleen jaloilleen - yhdessä muiden kanssa.
Osakunta on ollut monelle meistä se paikka. Ei vain järjestö, vaan jotain enemmän. Se on ollut yhteisö, joka yhdistää ihmisiä, jotka eivät muuten koskaan tapaisi toisiaan. Se on yhteisö, joka herättää monenlaisia tunteita. Kiireen tuntua muutamaa minuuttia ennen proffan pilkkua. Turhautumista siitä, että kukkoruno on taas unohtunut skoimistolle. Väsymyksensekaista iloa, kun aamukuudelta lauletaan Jaakko Kultaa Ylioppilastalojen pihassa. Osakunta on niitä iltoja, jolloin on juhlittu aamuun saakka, vannottu ettei koskaan enää, ja tehty sama seuraavalla viikolla uudestaan. Se on niitä kerhoja, jotka ovat kokoontuneet säännöllisen epäsäännöllisesti, erinäisten teemojen ympärillä, aina uudestaan ja uudestaan. Osakunta on toiminut meille turvasatamana, yhteisönä ja kotina.
Tämä juhla onkin hyvä hetki pysähtyä miettimään osakuntaa ja sen merkitystä itselle.
Hetki katsoa taaksepäin ja nähdä, miten pitkälle olemme tulleet.
Ja myös hetki katsoa eteenpäin ja miettiä, millainen järjestö haluamme olla seuraavat sata vuotta? Mitkä arvot viemme mukanamme tulevaisuuteen?
Uskon vahvasti siihen, että tärkeintä ei ole se, kuinka monta tapahtumaa järjestämme vuodessa tai kuinka tehokas toimintasuunnitelmamme on (vaikka nekin ovat tärkeitä asioita). Uskon että tärkeintä on se, millaista tilaa rakennamme toisillemme. Olemmeko yhteisö, joka toivottaa ihan kaikki tervetulleeksi? Joka kuuntelee, tukee ja inspiroi?
Tulevaisuuden järjestö tarvitsee rohkeutta. Rohkeutta muuttua ympäröivän maailman mukana, rohkeutta tarjota tiloja yhteisöllisyyden syntymiselle, rohkeutta pitää kiinni siitä, mikä on meille tärkeintä. Tämä rohkeus elää jokapäiväisissä teoissa. Se elää tarinoissa, perinteissä ja kohtaamisissa. Se elää seinissä, tavaroissa ja vaakunoissa, mutta ennen kaikkea, se elää meissä.
Haluan kiittää jokaista, joka on ollut osa tätä tarinaa. Kiitos heille, jotka uskoivat järjestöön ja sen merkitykseen vaikeinakin aikoina. Kiitos kaikille toimijoille, jotka ovat puskeneet osakuntaa eteenpäin vuosikymmen toisensa jälkeen, välillä vastatuulessa, välillä intoa puhkuen. Ja kiitos teille, jotka olette tänään täällä.
Erityinen kiitos kuuluu myös heille, jotka ovat mahdollistaneet tämän juhlan toteutumisen. Minkä tahansa juhlien järjestäminen on valtava ponnistus, mutta erityisesti näin suurien kekkereiden järjestäminen vaatii paljon. Niin kokouksia, suunnittelua kuin tekojakin. Juuri tällaisten iltojen ansiosta syntyy niitä hetkiä, jotka jäävät mieleen loppuelämäksi.
Lopuksi haluan sanoa tämän: sata vuotta on pitkä aika, mutta tämä ei suinkaan ole päätepiste. Tämä on välietappi. Tänään, me emme juhli vain historiaa - me juhlimme myös tulevaisuutta. Me juhlimme mahdollisuutta rakentaa tästä yhteisöstä vieläkin parempi, avoimempi, hauskempi ja rohkeampi. Me juhlimme sitä, että meillä on toisemme.
Nostakaamme siis malja järjestöllemme - sen menneille vuosikymmenille, tälle juhlalle ja kaikelle sille, mikä on vielä edessä. SKOL!
