Puhe Turun yliopisto Savo-Karjalaisen Osakunnan 100. vuosijuhlissa

Arvoisa inspehtori, hyvät kutsuvieraat, rakkaat osakuntalaiset ja muu juhlaväki

Tänään me juhlimme osakuntaa - tätä yhteisöä, joka on muodostunut sadan vuoden aikana. Me juhlimme menneitä sukupolvia, nykyisiä osakuntalaisia ja tulevia jäseniä, jotka vielä joskus löytävät tiensä osakunnille. Me juhlimme niitä tuhansia iloja ja suruja, rapukouluvitsejä ja kevätkokousdokumentteja, jotka yhdessä rakentavat tätä satavuotista tarinaa.

Sata vuotta on pitkä aika. Se on 1 200 kuukautta, 4 800 viikkoa tai 36 500 päivää, tälleen humanistin matikalla. Sen aikana maailmassa ja osakunnassa on ehtinyt tapahtua monenlaista. On pidetty lukemattomia jatkoja, suunniteltu tapahtumia ja pelattu kyykkää. Jossain vaiheessa on ylläpidetty ravintolaakin. Mutta mä en oo puhumassa teille osakunnan historiasta. Mä puhun siitä, mikä osakunnan merkitys on, niin itselleni kuin osakuntayhteisölle sekä siitä mitä osakunta vois olla tulevaisuudessa.

Kuulin itse ensimmäisen kerran osakunnasta vuonna 2018 ystäväni järjestämässä juhannusjuhlassa TYYn saunalla. Tuolloin vielä Porissa asuvalle osakunta näyttäytyi - ja myös oli - vain etäinen opiskelijajärjestö, joka myös unohtui nopeasti. Seuraavana vuonna muutin kuitenkin takaisin Turkuun ja vietin fuksiviikolla joka päivä aikaa osakunnalla.

En tiennyt aluksi paljoakaan järjestön historiasta tai perinteistä. Inspehtori, beaani, dokaani ja kyykkä olivat kaikki termejä, joista en ollut kuullutkaan aikaisemmin. Muistan, kuinka minua jännitti tulla ensimmäistä kertaa osakunnille (toki, mikä nyt minua ei jännittäisi). Ennen kuin astuin ovista sisään tunsin olevani vähän ulkopuolinen, eksynyt. Mietin, tunnenko täältä ketään, mitä tästä oikein tulee. Ensimmäiset päivät toivat mukanaan paljon: helpotusta, yhteisiä nauruja, keskusteluja, tunteen siitä, että kuulun joukkoon. Vähän niin kuin olisi tullut kotiin, jonka olemassaoloa ei tiennyt kaivanneensa.

Turkuun muuton myötä vannoin itselleni, etten enää lähde minkään opiskelijajärjestön hallitukseen, vaan keskityn opintoihini ja valmistumiseen. Mutta sitten tapahtui monenlaista. Pandemia sekoitti kaiken ja muutaman vuoden pyristelyn jälkeen, en ollut edennyt opinnoissani ollenkaan. Lähdin mukaan osakunnan hallitukseen.

Vähitellen, ennen kuin huomasinkaan, tämä järjestö oli juurtunut osaksi arkeani. Tunsin kiitollisuutta siitä, että kaiken myllerryksen keskellä oli paikka johon palata, paikka joka pysyi samanlaisena, paikka, johon minä kuuluin. Tunsin myös kiitollisuutta, ja ehkä vähän pelon- ja ihmetyksensekaista kunnioitusta siitä, että järjestö oli kaikkien näiden vuosien jälkeen yhä olemassa.

Kun osakuntamme perustettiin, maailma oli erilainen. Moni asia oli toisin, niin opiskelu, arki kuin yhteiskuntakin. Moni asia onkin tässä vuosien saatossa muuttunut. Osakuntakin on kasvanut, muuttunut ja muuttanut. Mutta jotkin asiat ovat sellaisia etteivät ne tule koskaan muuttumaan. Opiskelijat tarvitsevat edelleen paikan, johon kuulua. He tarvitsevat yhteisön, jossa saa olla juuri sellainen kuin on. Yhteisön, jossa voi kasvaa, kokeilla, epäonnistua ja nousta taas uudelleen jaloilleen - yhdessä muiden kanssa.

Osakunta on ollut monelle meistä se paikka. Ei vain järjestö, vaan jotain enemmän. Se on ollut yhteisö, joka yhdistää ihmisiä, jotka eivät muuten koskaan tapaisi toisiaan. Se on yhteisö, joka herättää monenlaisia tunteita. Kiireen tuntua muutamaa minuuttia ennen proffan pilkkua. Turhautumista siitä, että kukkoruno on taas unohtunut skoimistolle. Väsymyksensekaista iloa, kun aamukuudelta lauletaan Jaakko Kultaa Ylioppilastalojen pihassa. Osakunta on niitä iltoja, jolloin on juhlittu aamuun saakka, vannottu ettei koskaan enää, ja tehty sama seuraavalla viikolla uudestaan. Se on niitä kerhoja, jotka ovat kokoontuneet säännöllisen epäsäännöllisesti, erinäisten teemojen ympärillä, aina uudestaan ja uudestaan. Osakunta on toiminut meille turvasatamana, yhteisönä ja kotina.

Tämä juhla onkin hyvä hetki pysähtyä miettimään osakuntaa ja sen merkitystä itselle.

Hetki katsoa taaksepäin ja nähdä, miten pitkälle olemme tulleet.

Ja myös hetki katsoa eteenpäin ja miettiä, millainen järjestö haluamme olla seuraavat sata vuotta? Mitkä arvot viemme mukanamme tulevaisuuteen?

Uskon vahvasti siihen, että tärkeintä ei ole se, kuinka monta tapahtumaa järjestämme vuodessa tai kuinka tehokas toimintasuunnitelmamme on (vaikka nekin ovat tärkeitä asioita). Uskon että tärkeintä on se, millaista tilaa rakennamme toisillemme. Olemmeko yhteisö, joka toivottaa ihan kaikki tervetulleeksi? Joka kuuntelee, tukee ja inspiroi?

Tulevaisuuden järjestö tarvitsee rohkeutta. Rohkeutta muuttua ympäröivän maailman mukana, rohkeutta tarjota tiloja yhteisöllisyyden syntymiselle, rohkeutta pitää kiinni siitä, mikä on meille tärkeintä. Tämä rohkeus elää jokapäiväisissä teoissa. Se elää tarinoissa, perinteissä ja kohtaamisissa. Se elää seinissä, tavaroissa ja vaakunoissa, mutta ennen kaikkea, se elää meissä.

Haluan kiittää jokaista, joka on ollut osa tätä tarinaa. Kiitos heille, jotka uskoivat järjestöön ja sen merkitykseen vaikeinakin aikoina. Kiitos kaikille toimijoille, jotka ovat puskeneet osakuntaa eteenpäin vuosikymmen toisensa jälkeen, välillä vastatuulessa, välillä intoa puhkuen. Ja kiitos teille, jotka olette tänään täällä.

Erityinen kiitos kuuluu myös heille, jotka ovat mahdollistaneet tämän juhlan toteutumisen. Minkä tahansa juhlien järjestäminen on valtava ponnistus, mutta erityisesti näin suurien kekkereiden järjestäminen vaatii paljon. Niin kokouksia, suunnittelua kuin tekojakin. Juuri tällaisten iltojen ansiosta syntyy niitä hetkiä, jotka jäävät mieleen loppuelämäksi.

Lopuksi haluan sanoa tämän: sata vuotta on pitkä aika, mutta tämä ei suinkaan ole päätepiste. Tämä on välietappi. Tänään, me emme juhli vain historiaa - me juhlimme myös tulevaisuutta. Me juhlimme mahdollisuutta rakentaa tästä yhteisöstä vieläkin parempi, avoimempi, hauskempi ja rohkeampi. Me juhlimme sitä, että meillä on toisemme.

 

Nostakaamme siis malja järjestöllemme - sen menneille vuosikymmenille, tälle juhlalle ja kaikelle sille, mikä on vielä edessä. SKOL!

Rauhankasvatus on ympäristötyötä

Teksti julkaistu ensimmäisen kerran Rauhanpuolustajien Rauhanpuolustaja-lehdessä 1/2023 09.03.2023.

Venäjän jatkaessa laitonta hyökkäyssotaansa Ukrainassa ja Suomen Nato-prosessin edetessä maailmanrauha tuntuu vain kaukaiselta ajatukselta. Ilmastoahdistus kasvaa samalla kun kuudes sukupuuttoaalto, luontokato ja monimuotoisuuden väheneminen uhkaavat elinympäristöämme. Hypimme kriisistä toiseen monen toivoessa, ettei tarvitsisi kokea taas tragediaa. Tämän kurjuuden keskellä harva tulee ajatelleeksi, että apu tähän kaikkeen löytyy rauhankasvatuksesta.

Ennen kuin hypätään syvempään päätyyn käydään läpi perusteita. Mitä rauhankasvatus edes on? Rauhankasvatusinstituutti kertoo sivuillaan rauhankasvatuksen perustuvan Unescon vuonna 1974 antamaan suositukseen yhteisymmärryksen, yhteistyön, rauhan, ihmisoikeuksien ja perusvapauksien opetuksesta: ”Sen tavoitteena on kehittää kaikkien ihmisten moraalista ja sosiaalista vastuuta sekä kasvattaa yhteiskunta- ja kulttuurirajat ylittävää ymmärrystä, jotka puolestaan rakentavat rauhanomaisia yhteiskuntia osana maailmaa.” Rauhankasvatuksen keskeisiin teemoihin kuuluu muun muassa antirasismi, yhdenvertaisuus ja globaali vastuu. Rauhankasvatuksen tavoitteena on pohtia ihmisarvoa ja oikeudenmukaisuutta, mutta myös herätellä kriittistä ajattelua. Näitä asioita pohtiessa ympäristökysymykset nousevat nopeasti esiin.

Ilmastonmuutos on yksi aikamme suurimmista haasteista, myös yhdenvertaisuuden näkökulmasta. Ilmastonmuutoksen takia sään ääri-ilmiöt lisääntyvät, ruuantuotanto käy entistä hankalammaksi ja riski konflikteihin kasvaa. Ilmastonmuutoksen vaikutukset eivät jakaudu tasaisesti maapallolle, vaan jotkut alueet kuihtuvat, lämpenevät ja muuttuvat asuinkelvottomiksi toisia nopeammin. Tämä pakottaa ihmiset muuttamaan muualle elinkelpoisempiin olosuhteisiin. Ilmastopakolaisuus tulee vaikuttamaan monen elämään.

Toivonpilkahduksia on kuitenkin nähtävissä. Turkin tuhoisa maanjäristys osoitti, miten ihmiset ympäri maailmaa ovat valmiita auttamaan kanssaeläjiään hädässä. Samoin Ukrainan sota herätti koko Euroopan empatian ja auttamishalun. Katastrofin ei kuitenkaan tulisi osua lähelle ennen kuin empatiamme herää. Rauhaa rakennetaan niin lähellä kuin kaukana päivittäin tekemällä oikeudenmukaisia ja yhdenvertaisia valintoja.

Rauhaan kannustaa myös toinen seikka – sotiminen kuluttaa luonnonvaroja. Sadankomitean mukaan sotilasvarusteluun käytettiin koko maailmassa yli 2 biljoonaa Yhdysvaltain dollaria vuonna 2021. Suurimpia tuhlareita olivat Yhdysvallat (38 prosenttia), Kiina (14 prosenttia), Intia (4 prosenttia), Iso-Britannia (3 prosenttia) ja Venäjä (3 prosenttia). Aseteollisuus on yksi maailman suurimmista päästöjen aiheuttajista. Jatkuvat panostukset sotilasvarusteluun aiheuttavat kilpavarustelun kierteen, jota on miltei mahdotonta pysäyttää. Kilpavarustelun sijaan meidän pitää pyrkiä rakentamaan rauhaa ja turvallisuuden tunnetta muilla keinoin.

On hyvä muistaa, että asevarusteluun käytetyt rahat ovat aina pois jostain muualta. Se, mihin valtio suuntaa rahoja, on aina poliittinen valinta. Sotilasmenoihin sijoitettuja varoja ei pidä pitää itsestäänselvyytenä ja pakollisena pahana, vaan niitä on aktiivisesti haastettava niin kestävän kehityksen, yhteiskuntarauhan kuin globaalin oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Kohdistamalla rahat ilmastokestäviin ratkaisuihin parannamme niin rauhaa kuin ilmastoamme.

Velkavankeudesta vapauteen!

Teksti julkaistu ensimmäisen kerran Vasemmisto-opiskelijoiden Oppimisen ylistys -blogisivuilla 08.03.2023.

Opiskelijoiden velkaantuminen on saavuttanut huippulukemia, kun opintolainakanta on ylittänyt 6 miljardia euroa. SYLin ja SAMOKin Opiskelijat pois köyhyysrajalta – kampanjan mukaan jopa 69 prosenttia opintolainaa nostaneista kertoo opintorahan ja asumistuen riittämättömyyden syyksi lainan nostoon. Tällä hetkellä opintorahamme on Pohjoismaiden heikoimmalla tasolla ja laskennallisesti vain neljä euroa suurempi kuin vuonna 1992. Opiskelijamme ansaitsevat parempaa. Opintotuki tarvitseekin siis kokonaisuudistuksen.

Yksinkertaistettuna korkeakouluopiskelijan opintotuki koostuu opintorahasta ja opintolainasta. Opintoraha on noin 270 euroa kuukaudessa, opintolaina puolestaan 650 euroa. Opintotuen lisäksi opiskelijat saavat asumistukea, joka määräytyy mm. asuinpaikan, asumistilanteen sekä tulojen mukaan. Yleisesti voidaan kuitenkin puhua noin 300 eurosta kuukaudessa. Jos opiskelija ei halua velkaantua, on hänelle tarjottava tuki siis hieman alle 600 euron luokkaa. Toimeentulotukea ei heru, ellei nosta lainaa. Opiskelijan on siis pakko velkaantua oman toimeentulonsa eteen tai tehdä kahta työtä samanaikaisesti – eli sekä opiskella että tehdä palkkatöitä.

Opintotuen lainapainotteisuutta on perusteltu sillä, että korkeampi koulutustaso korreloi korkeamman tulotason kanssa. Oman alan töihin pääsy opintojen jälkeen ei kuitenkaan ole varmaa. Lisäksi tämän tyylinen ajattelumalli ei ote huomioon ihmisten yksilöllisiä koulutus- ja urapolkuja. Lainapainotteisuuden puolestapuhujat ovat myös hehkuttaneet käytännössä ilmaista lainaa, kun opintotuen korot ovat olleet nollan tuntumassa. Viimeistään Ukrainan sota romutti tämän argumentin korkojen kasvaessa jopa 1895-kertaisiksi. Opiskelijat on myös haluttu siirtää pois yleisen asumistuen piiristä takaisin opintotuen asumislisän piiriin. Tämä tarkoittaa vielä pienempää summaa elämiseen – summaa, joka on sidottu vuoden jokaisena kuukautena opintojen etenemiseen. Kesän aikana tukea ei siis heruisi senttiäkään. Keskustelu siitä, että opiskelijoiden täytyisi raataa viisi vuotta kahdessa työssä ilman lomia ja ilman mahdollisuuksia minkäänlaisiin virheaskeliin on kuitenkin täysin omansa, enkä paneudu siihen enempää tässä kirjoituksessa.

Epävarma toimeentulo aiheuttaa myös stressiä, joka käy hyvin nopeasti mielenterveyden päälle. Suorituksiin vahvasti sidottu opintotuki sekä sen mahdollinen menettäminen opintojen liian heikon edistymisen takia on omiaan luomaan ylimääräistä stressiä nopeatempoisen opiskelun rinnalle. Pandemia on heikentänyt opiskelijoiden mielenterveyttä entisestään, kun opiskelustressiin on lisätty yksinäisyys sekä etäopinnot. Mielenterveyskriisi on käsillämme, eikä ole kenenkään edun mukaista päästää tilannetta pahenemaan entisestään.

Yksi lääke tähän ongelmaan on opintotuen uudistaminen. Opintotuki tulisi siirtää sosiaali- ja terveysministeriöön muun sosiaaliturvan kanssa. Nykyisellään tuki on opetusministeriön päätäntävallan alaisuudessa. Tämän lisäksi opintotuen ehtoja lieventämällä ja matalammalla vaatimustasolla helpotamme opintojen etenemisen seuraamisesta syntyvää stressiä. Täytyy myös huomioida, että opintoraha on jäänyt pahasti jälkeen hintojen kehityksessä. Opintotukeen tuleekin tehdä 100 euron tasokorotus samalla kun sen kaksiportaisuudesta luovutaan. Lisäksi tukikuukausien määrää on lisättävä ja lainapainotteisuudesta on luovuttava. Opintolainaan on puolestaan saatava korkokatto välittömästi.

Opiskelijat ovat ainoa väestöryhmä, jotka pakotetaan velkaantumaan toimeentulonsa tähden. Nyt on jo korkea aika vapauttaa opiskelijat velkavankeudesta!

 

Jenni Jäntti
Kirjoittaja on Vasemmisto-opiskelijoiden hallituksen (vara)jäsen, Vasemmistoliiton eduskuntavaaliehdokas Satakunnan vaalipiirissä ja hänellä on 31 tonnia opintolainaa.