Arkadia 2027 -koulutusohjelman aloitustilaisuus

Hain loppuvuodesta mukaan Arkadia 2027 -koulutusohjelmaan, joka kokoaa yhteen tulevaisuuden politiikan vaikuttajia ja yrityksiä. Jo kahdeksatta kertaa järjestettävään ohjelmaan osallistuu noin 200 yhteiskunnallisesti aktiivista henkilöä. Ihmisiä, joita yhdistää halu vaikuttaa yhteisiin asioihin ja siihen, millaista Suomea rakennamme tulevaisuudessa. 

Arkadia tarjoaa osallistujille tietoa suomalaisen yhteiskunnan kannalta merkittävistä teemoista, päättäjien poliittisesta ja taloudellisesta toimintaympäristöstä sekä eri toimialojen tulevaisuuden näkymistä. Ohjelman suuntana on myös tuleviin eduskuntavaaleihin valmistautuminen. Omalla kohdallani tavoite on selvä: haluan kansanedustajaksi.

Eilen oli ohjelman ensimmäinen tilaisuus! Mulla ei ollut sen kummempia odotuksia illan suhteen, joten olin todella iloinen ja inspiroitunut kaikesta siitä, mitä tapahtui. 

Mikko Dufva kertoi Sitran Megatrendit 2026-raportista ja muistutti siitä, että elämme samanaikaisesti ajatteluvelan, demokratiavelan ja teknologiavelan aikaa. Tekoäly voi helpottaa arkea, mutta se ei vapauta meitä vastuusta ajatella itse. Algoritmi ei kanna vastuuta, ihmiset kantavat. Ratkaisuja ei voi tehdä siiloissa, vaan kokonaiskuvaa katsoen. Tarvitsemme uudenlaista yhteiskuntasopimusta ja tulevaisuususkoa, joka kestää eriytymisen, epävarmuuden ja muutoksen. Elämme uutta aikaa, joten nyt jos koskaan on aika kääriä hihat ja ryhtyä hommiin.

Annika Saarikko puhui politiikasta tavalla, joka teki vaikutuksen. Vallasta, joka on vain lainassa. Arvoista kompassina. Kompromisseista, empatiasta ja pettymyksistä. Rohkeudesta toimia sumuisessa maailmassa. Ja siitä, ettei kukaan tee politiikkaa yksin. Demokratian kaunein ydin on ihmisissä, jotka tekevät työtä yhteisen hyvän eteen. Politiikka ei lähde ihmisestä koskaan, vaikka ihminen politiikasta joskus lähtisikin.

Tilaisuuden juonsi aivan upea Anna Perho, jonka mukaan tästä joukosta nousee ne seuraavat vaikuttajatähdet. Perho haastoi pohtimaan, mitä vaikuttaminen oikeasti on: kohderyhmän ymmärtämistä, kuuntelemista, empatiaa ja kykyä herättää ajatuksia. Käytiin myös lyhyesti läpi DISC-persoonallisuustyyppejä, joista itse tunnistan piirteitä erityisesti kahdesta viimeisestä: S (vakaa) ja C (analyyttinen).

Erityisen arvokasta oli myös tutustuminen muuhun Arkadia-porukkaan. Mukana on eri puolueita, erilaisia taustoja ja jaettu halu rakentaa parempaa huomista. Kuten Perho totesi: "Tää saattaa olla niitä viimeisiä hetkiä kun te eri puolueita edustavat tyypit ootte kavereita keskenänne". Juuri siksi tämä vuoropuhelu on niin tärkeää.

Lämmin kiitos myös ohjelman yhteistyökumppaneille: Fortum, Helen, Rauma Marine Constructions, Kiinteistöliitto, Talotekniikkaliitto ja UPM. Yhteiskunnallinen keskustelu tarvitsee mukaan myös elinkeinoelämän näkökulman. Kiitos myös mukana olleille tovereille!

Vuoden kestävä Arkadia 2027 -ohjelma on vasta alussa, enkä malta odottaa seuraavia tapaamisia! Tulevaisuutta ei vain ennusteta, se tehdään yhdessä.

Puhe Turun yliopisto Savo-Karjalaisen Osakunnan 100. vuosijuhlissa

Arvoisa inspehtori, hyvät kutsuvieraat, rakkaat osakuntalaiset ja muu juhlaväki

Tänään me juhlimme osakuntaa - tätä yhteisöä, joka on muodostunut sadan vuoden aikana. Me juhlimme menneitä sukupolvia, nykyisiä osakuntalaisia ja tulevia jäseniä, jotka vielä joskus löytävät tiensä osakunnille. Me juhlimme niitä tuhansia iloja ja suruja, rapukouluvitsejä ja kevätkokousdokumentteja, jotka yhdessä rakentavat tätä satavuotista tarinaa.

Sata vuotta on pitkä aika. Se on 1 200 kuukautta, 4 800 viikkoa tai 36 500 päivää, tälleen humanistin matikalla. Sen aikana maailmassa ja osakunnassa on ehtinyt tapahtua monenlaista. On pidetty lukemattomia jatkoja, suunniteltu tapahtumia ja pelattu kyykkää. Jossain vaiheessa on ylläpidetty ravintolaakin. Mutta mä en oo puhumassa teille osakunnan historiasta. Mä puhun siitä, mikä osakunnan merkitys on, niin itselleni kuin osakuntayhteisölle sekä siitä mitä osakunta vois olla tulevaisuudessa.

Kuulin itse ensimmäisen kerran osakunnasta vuonna 2018 ystäväni järjestämässä juhannusjuhlassa TYYn saunalla. Tuolloin vielä Porissa asuvalle osakunta näyttäytyi - ja myös oli - vain etäinen opiskelijajärjestö, joka myös unohtui nopeasti. Seuraavana vuonna muutin kuitenkin takaisin Turkuun ja vietin fuksiviikolla joka päivä aikaa osakunnalla.

En tiennyt aluksi paljoakaan järjestön historiasta tai perinteistä. Inspehtori, beaani, dokaani ja kyykkä olivat kaikki termejä, joista en ollut kuullutkaan aikaisemmin. Muistan, kuinka minua jännitti tulla ensimmäistä kertaa osakunnille (toki, mikä nyt minua ei jännittäisi). Ennen kuin astuin ovista sisään tunsin olevani vähän ulkopuolinen, eksynyt. Mietin, tunnenko täältä ketään, mitä tästä oikein tulee. Ensimmäiset päivät toivat mukanaan paljon: helpotusta, yhteisiä nauruja, keskusteluja, tunteen siitä, että kuulun joukkoon. Vähän niin kuin olisi tullut kotiin, jonka olemassaoloa ei tiennyt kaivanneensa.

Turkuun muuton myötä vannoin itselleni, etten enää lähde minkään opiskelijajärjestön hallitukseen, vaan keskityn opintoihini ja valmistumiseen. Mutta sitten tapahtui monenlaista. Pandemia sekoitti kaiken ja muutaman vuoden pyristelyn jälkeen, en ollut edennyt opinnoissani ollenkaan. Lähdin mukaan osakunnan hallitukseen.

Vähitellen, ennen kuin huomasinkaan, tämä järjestö oli juurtunut osaksi arkeani. Tunsin kiitollisuutta siitä, että kaiken myllerryksen keskellä oli paikka johon palata, paikka joka pysyi samanlaisena, paikka, johon minä kuuluin. Tunsin myös kiitollisuutta, ja ehkä vähän pelon- ja ihmetyksensekaista kunnioitusta siitä, että järjestö oli kaikkien näiden vuosien jälkeen yhä olemassa.

Kun osakuntamme perustettiin, maailma oli erilainen. Moni asia oli toisin, niin opiskelu, arki kuin yhteiskuntakin. Moni asia onkin tässä vuosien saatossa muuttunut. Osakuntakin on kasvanut, muuttunut ja muuttanut. Mutta jotkin asiat ovat sellaisia etteivät ne tule koskaan muuttumaan. Opiskelijat tarvitsevat edelleen paikan, johon kuulua. He tarvitsevat yhteisön, jossa saa olla juuri sellainen kuin on. Yhteisön, jossa voi kasvaa, kokeilla, epäonnistua ja nousta taas uudelleen jaloilleen - yhdessä muiden kanssa.

Osakunta on ollut monelle meistä se paikka. Ei vain järjestö, vaan jotain enemmän. Se on ollut yhteisö, joka yhdistää ihmisiä, jotka eivät muuten koskaan tapaisi toisiaan. Se on yhteisö, joka herättää monenlaisia tunteita. Kiireen tuntua muutamaa minuuttia ennen proffan pilkkua. Turhautumista siitä, että kukkoruno on taas unohtunut skoimistolle. Väsymyksensekaista iloa, kun aamukuudelta lauletaan Jaakko Kultaa Ylioppilastalojen pihassa. Osakunta on niitä iltoja, jolloin on juhlittu aamuun saakka, vannottu ettei koskaan enää, ja tehty sama seuraavalla viikolla uudestaan. Se on niitä kerhoja, jotka ovat kokoontuneet säännöllisen epäsäännöllisesti, erinäisten teemojen ympärillä, aina uudestaan ja uudestaan. Osakunta on toiminut meille turvasatamana, yhteisönä ja kotina.

Tämä juhla onkin hyvä hetki pysähtyä miettimään osakuntaa ja sen merkitystä itselle.

Hetki katsoa taaksepäin ja nähdä, miten pitkälle olemme tulleet.

Ja myös hetki katsoa eteenpäin ja miettiä, millainen järjestö haluamme olla seuraavat sata vuotta? Mitkä arvot viemme mukanamme tulevaisuuteen?

Uskon vahvasti siihen, että tärkeintä ei ole se, kuinka monta tapahtumaa järjestämme vuodessa tai kuinka tehokas toimintasuunnitelmamme on (vaikka nekin ovat tärkeitä asioita). Uskon että tärkeintä on se, millaista tilaa rakennamme toisillemme. Olemmeko yhteisö, joka toivottaa ihan kaikki tervetulleeksi? Joka kuuntelee, tukee ja inspiroi?

Tulevaisuuden järjestö tarvitsee rohkeutta. Rohkeutta muuttua ympäröivän maailman mukana, rohkeutta tarjota tiloja yhteisöllisyyden syntymiselle, rohkeutta pitää kiinni siitä, mikä on meille tärkeintä. Tämä rohkeus elää jokapäiväisissä teoissa. Se elää tarinoissa, perinteissä ja kohtaamisissa. Se elää seinissä, tavaroissa ja vaakunoissa, mutta ennen kaikkea, se elää meissä.

Haluan kiittää jokaista, joka on ollut osa tätä tarinaa. Kiitos heille, jotka uskoivat järjestöön ja sen merkitykseen vaikeinakin aikoina. Kiitos kaikille toimijoille, jotka ovat puskeneet osakuntaa eteenpäin vuosikymmen toisensa jälkeen, välillä vastatuulessa, välillä intoa puhkuen. Ja kiitos teille, jotka olette tänään täällä.

Erityinen kiitos kuuluu myös heille, jotka ovat mahdollistaneet tämän juhlan toteutumisen. Minkä tahansa juhlien järjestäminen on valtava ponnistus, mutta erityisesti näin suurien kekkereiden järjestäminen vaatii paljon. Niin kokouksia, suunnittelua kuin tekojakin. Juuri tällaisten iltojen ansiosta syntyy niitä hetkiä, jotka jäävät mieleen loppuelämäksi.

Lopuksi haluan sanoa tämän: sata vuotta on pitkä aika, mutta tämä ei suinkaan ole päätepiste. Tämä on välietappi. Tänään, me emme juhli vain historiaa - me juhlimme myös tulevaisuutta. Me juhlimme mahdollisuutta rakentaa tästä yhteisöstä vieläkin parempi, avoimempi, hauskempi ja rohkeampi. Me juhlimme sitä, että meillä on toisemme.

 

Nostakaamme siis malja järjestöllemme - sen menneille vuosikymmenille, tälle juhlalle ja kaikelle sille, mikä on vielä edessä. SKOL!

Rauhankasvatus on ympäristötyötä

Teksti julkaistu ensimmäisen kerran Rauhanpuolustajien Rauhanpuolustaja-lehdessä 1/2023 09.03.2023.

Venäjän jatkaessa laitonta hyökkäyssotaansa Ukrainassa ja Suomen Nato-prosessin edetessä maailmanrauha tuntuu vain kaukaiselta ajatukselta. Ilmastoahdistus kasvaa samalla kun kuudes sukupuuttoaalto, luontokato ja monimuotoisuuden väheneminen uhkaavat elinympäristöämme. Hypimme kriisistä toiseen monen toivoessa, ettei tarvitsisi kokea taas tragediaa. Tämän kurjuuden keskellä harva tulee ajatelleeksi, että apu tähän kaikkeen löytyy rauhankasvatuksesta.

Ennen kuin hypätään syvempään päätyyn käydään läpi perusteita. Mitä rauhankasvatus edes on? Rauhankasvatusinstituutti kertoo sivuillaan rauhankasvatuksen perustuvan Unescon vuonna 1974 antamaan suositukseen yhteisymmärryksen, yhteistyön, rauhan, ihmisoikeuksien ja perusvapauksien opetuksesta: ”Sen tavoitteena on kehittää kaikkien ihmisten moraalista ja sosiaalista vastuuta sekä kasvattaa yhteiskunta- ja kulttuurirajat ylittävää ymmärrystä, jotka puolestaan rakentavat rauhanomaisia yhteiskuntia osana maailmaa.” Rauhankasvatuksen keskeisiin teemoihin kuuluu muun muassa antirasismi, yhdenvertaisuus ja globaali vastuu. Rauhankasvatuksen tavoitteena on pohtia ihmisarvoa ja oikeudenmukaisuutta, mutta myös herätellä kriittistä ajattelua. Näitä asioita pohtiessa ympäristökysymykset nousevat nopeasti esiin.

Ilmastonmuutos on yksi aikamme suurimmista haasteista, myös yhdenvertaisuuden näkökulmasta. Ilmastonmuutoksen takia sään ääri-ilmiöt lisääntyvät, ruuantuotanto käy entistä hankalammaksi ja riski konflikteihin kasvaa. Ilmastonmuutoksen vaikutukset eivät jakaudu tasaisesti maapallolle, vaan jotkut alueet kuihtuvat, lämpenevät ja muuttuvat asuinkelvottomiksi toisia nopeammin. Tämä pakottaa ihmiset muuttamaan muualle elinkelpoisempiin olosuhteisiin. Ilmastopakolaisuus tulee vaikuttamaan monen elämään.

Toivonpilkahduksia on kuitenkin nähtävissä. Turkin tuhoisa maanjäristys osoitti, miten ihmiset ympäri maailmaa ovat valmiita auttamaan kanssaeläjiään hädässä. Samoin Ukrainan sota herätti koko Euroopan empatian ja auttamishalun. Katastrofin ei kuitenkaan tulisi osua lähelle ennen kuin empatiamme herää. Rauhaa rakennetaan niin lähellä kuin kaukana päivittäin tekemällä oikeudenmukaisia ja yhdenvertaisia valintoja.

Rauhaan kannustaa myös toinen seikka – sotiminen kuluttaa luonnonvaroja. Sadankomitean mukaan sotilasvarusteluun käytettiin koko maailmassa yli 2 biljoonaa Yhdysvaltain dollaria vuonna 2021. Suurimpia tuhlareita olivat Yhdysvallat (38 prosenttia), Kiina (14 prosenttia), Intia (4 prosenttia), Iso-Britannia (3 prosenttia) ja Venäjä (3 prosenttia). Aseteollisuus on yksi maailman suurimmista päästöjen aiheuttajista. Jatkuvat panostukset sotilasvarusteluun aiheuttavat kilpavarustelun kierteen, jota on miltei mahdotonta pysäyttää. Kilpavarustelun sijaan meidän pitää pyrkiä rakentamaan rauhaa ja turvallisuuden tunnetta muilla keinoin.

On hyvä muistaa, että asevarusteluun käytetyt rahat ovat aina pois jostain muualta. Se, mihin valtio suuntaa rahoja, on aina poliittinen valinta. Sotilasmenoihin sijoitettuja varoja ei pidä pitää itsestäänselvyytenä ja pakollisena pahana, vaan niitä on aktiivisesti haastettava niin kestävän kehityksen, yhteiskuntarauhan kuin globaalin oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Kohdistamalla rahat ilmastokestäviin ratkaisuihin parannamme niin rauhaa kuin ilmastoamme.